BLOGI

Hyvä viestintä ei kuolaa

— Saara Harju

Hyvä viestintä ei kuolaa

Muistattehan Pavlovin koirat? Ne, joiden kuolan erittymiseen ei lopulta tarvittu kuin kellon kilahdus. Koirat tulivat mieleeni, kun seurasin taas yhtä mediassa puitua loukkaantumiskeskustelua. Niitä riitti viime vuonnakin aina lastenpelien ja -kirjojen rasistisuudesta kiinalaisnaisesta otettuun taidekuvaan, jossa kiinalaisnainen näytti kiinalaisten mielestä liian kiinalaisnaiselta, sillä kiinalaiset eivät halua näyttää länsimaalaisten silmissä kiinalaisilta vaan länsimaalaisilta. Jep.

Groundin missio on toimia vastavoimana älämölölle. Loukkaantumiskeskusteluja seuratessani kuulen älämölöä – epäolennaisuuden kuolan erittymistä minkä tahansa aiheen ylle, kun kello vähänkin värähtää. Vihapuhe. Mikroaggressio. Woke. Metoo – you name it. Oikeudelle kadottaa pointti on monta nimeä.

Mihin katosi pihvi?

Älkää ymmärtäkö väärin, älkää ainakaan loukkaantuko: En millään tavalla vastusta sen paremmin hienotunteisuutta, julkista keskustelua, hereilläolon brändäämistä kuin tasa-arvon edistämistäkään. Vastustan sitä, että alun perin varmasti hyvää tarkoittava kriittisyys on monin paikoin muuttunut kuolaksi ilman pihviä. Ja kuitenkin meillä riittäisi pihvejä, joiden pureskeluun sylkeä oikeasti tarvitaan: Ehkä Kiinastakin löytyisi suurempiakin ihmisarvokysymyksiä kuin mallin silmien muoto Diorin näyttelyssä. Jostain syystä kuolaamme kuitenkin enemmän oman moraalisen ylemmyytemme perään – usein asiallisen keskustelun ja kontekstin ymmärtämisen kustannuksella.

Yhdysvaltalaisten yliopistojen latautunutta ilmapiiriä tutkineet sosiologit Bradley Campbell ja Jason Manning ovat huomanneet saman: uhriutuminen on suosittu tapa reagoida herkkiin aiheisiin. Sosiaalinen media puolestaan on oivallinen väline kasvattaa pientäkin vääryydenkokemusta nopeasti ja näyttävästi helpoilla tykkäyksillä, jaoilla ja latautuneilla avainsanoilla. Pian ollaankin tavoitteessa: jonkun pitää pyytää anteeksi. Campbellin ja Manningin kiinnostava huomio nimittäin on, että uhriuden logiikassa on kyse pitkälti moraalisesta arvosta, jota uhri saa: ”Samalla kun uhrin moraalinen asema kasvaa, kaikenlaiset ihmiset pyrkivät tuohon asemaan. Tämä selittää myös sen, miksi uhriutumista aletaan nähdä valtaväestössä.”

Pelko rajoittaa ilmaisunvapautta

Kirjailija ja oikeustieteen tohtori Jarkko Tontti pohti joulukuussa Helsingin Sanomissa surullista kehitystä, jonka seurauksena ”Äänekäs vähemmistö on ruvennut vastustamaan ilmaisuvapautta.” Tontti harmittelee pelon ilmapiiriä ja suomalaista ”vihapuhehysteriaa”. Vihapuhetta nähdään nyt kaikkialla eivätkö asiantuntijat uskalla enää kommentoida, sillä pelkäävät mainehaittaa, rahoituksen ja töiden menetystä.

Hieman toisesta suunnasta asiaa tarkasteli Jani Kaaro, joka kirjoitti ulkopuolisen näkökulman oikeutuksesta. Erityisesti Yhdysvalloissa vaikuttavan woken tarkoitus on paitsi olla hereillä kaikenlaisista maailmassa tapahtuvista vääryyksistä, myös näyttävästi tuomita ne, joiden kokee näihin syyllistyvän: ”Yhdysvalloissa lukuisat akateemikot ja journalistit ovat menettäneet työpaikkansa koska he ovat sanoneet tai kirjoittaneet jotakin, joka ei ole miellyttänyt woke-kansaa,” Kaaro kirjoittaa. Mutta jos wokea kritisoidaan, vastaus on: ”älä kommentoi asioita, joita et voi ymmärtää.” Logiikka osuu hyvin yksiin Bradley Campbellin ja Jason Manningin huomioon uhriuden kulttuurista, jossa todisteeksi vääryydestä riittää uhrin kokemus ja uhriutumisen motiivina on moraalinen ylemmyys. Siis kun minä koen, että minua sorretaan, minusta tulee parempi ihminen.

Viestijöitä tarvitaan

Korkean moraalin tavoittelussa ei tietenkään ole mitään vikaa – ellei sitä tehdä toisten kustannuksella, ellei siinä hukata kriittisyyttä myös itseä kohtaan ja ellei se estä ilmaisunvapauden ja -rohkeuden toteutumista. Usein se on myös hyvin vaikeaa. Raja terveen kriittisyyden ja asiallisen keskustelun tappavan uhriutumisen välillä on hiuksenhieno ja vaikeasti seurattava. Luultavasti juuri siksi niin moni valitsee mieluummin itsesensuurin ja anteeksipyytelyn oman näkökulmansa puolustamisen sijaan. Se on yhtä ymmärrettävää kuin uhriuden valitseminen – rehellinen, hyvin argumentoitu, empaattinen ja aidosti yhteistä hyvää edistävä keskustelu on hirveän vaikeaa.

Siksi meitä viestinnän ammattilaisia tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Meitä tarvitaan rohkaisemaan asiakkaitamme keskustelemaan, puolustamaan asiallisia näkemyksiä, tukemaan ja mahdollistamaan aitoa dialogia sekä tunnistamaan, mikä sitä vie eteenpäin. Samalla meidän on muistettava oma vastuumme älämölön vastavoimana. Vaikka vastakkainasetteluilla ja päiden pudottamisella saisikin houkuttelevan kuolaisia klikkejä, tykkäyksiä ja uudelleenjakoja, hyvä viestintä on jotain muuta. Se on kysymistä ja kuuntelua, laajemman kuvan katsomista ja uuden informaation tuottamista. Hyvä viestintä on halua palvella vastaanottajaa ja kaikille parempaa yhteiskuntaa – ei omia intressejä.

Lähteenä myös: Bradley Campbell, Jason Manning: The Rise of Victimhood Culture: Microaggressions, Safe Spaces, and the New Culture Wars, 2018

Tilaa Grounded-uutiskirje

Haluatko Groundin ajankohtaiset asiat ja näkemyksen jatkossa suoraan sähköpostiisi?