Tahdon, tahdon!

Näillä kalenterin lyömillä punnitaan jälleen ihmisten tahtoa tehdä hyvää toisille. Ei, en tarkoita joululahjojen määrää tai pitojen pulleutta. Tarkoitan hyvän ihmisen tekemää hyvää, sellaisena kuin Aristoteles sen näki: eettisyyttä, joka on teoissa näkyvää hyvää ajattelua.

Sallikaa yksi kirjoituksellinen keittiöfilosofiaa.

Voisiko olla niin, että punnituksessa hyvä tahto olisi lihonut?

Arjen kokemukset siitä jo kertovat. Ihmiset ja yritykset antavat toisilleen eettisiä lahjoja, jätteitä lajitellaan, kirpputorit ja tavaran kierrätys on trendikästä, kuluttajat valitsevat uusia energiamuotoja ja miettivät ostovalintojaan kestävän kehityksen kriteereillä.

Ihmisten tahto toisiaan kohtaan on vaikeammin havaittavissa, koska sellaiset hyvät teot ovat näkymättömämpiä. Voi vain luottaa siihen, mitä lähipiirissään näkee: ystävien tuen surun edessä, yhteisöllisyyden voiman työttömyyden tullen, sukupolvia ylittävän välittämisen tai naapuruston välisen huolenpidon.

Auttamisesta on tullut arkisempi hyve. Itsekkyyttä se ei meistä ole vienyt, mutta se on tullut rinnalle. Joku toimii tietenkin huonosta omastatunnosta, joku solidaarisuudesta – mutta toimii.

Toki taantuma näkyy erilaisissa avunantoa mittaavissa tilanteissa, kuten keräyksissä. Yhteiskuntavastuukeräys ja Nälkäpäivä ovat tuottaneet viime vuosina vähemmän, mutta heittelyjä on ollut aiemminkin. Auttamisen halu ei ole romahtanut, vaikka elämä useilla on.

Kuilu yhteiskunnallisiin asioihin kasvaa ajoittain vauhdin hurmassa liian suureksi. Ei ehdi, ei jaksa, ei tarvitse, ei kuulu minulle – kunnes taas kuuluu, ja pakottaa pysähtymään tärkeämpien asioiden äärelle.

Aatteelliset ja ammatilliset järjestöt voivat taantumassa hyvin, ja osallistuva vaikuttaminen on suosiossa. Osa kehityksestä nousee kapinasta poliittisen elämän viihteellistymistä vastaan, mutta perinteisesti puolueiden tehtäviin kuulunutta yhteisten asioiden hoitoa toimittavat nyt – ja yhä suurempaan ääneen – tavalliset ihmiset.

Näyttää siltä, että suomalaisen vastuu yhteiskunnasta on jonkinlainen hedonismin ja eettisen ajattelun liitto, joka tuntuu toimivan. ”Tahdon” tulee yhä useammin palavasta halusta kuin velvollisuudesta.

Euroopan unioni on pitkään kysynyt eri maidensa kansalaisilta, kehen tai mihin he yhteiskunnassa luottavat. Trendi on karkeasti ilmaisten ollut se, että luottamus suuryrityksiin laskee ja luottamus yleishyödyllisiin järjestöihin nousee. Ei siis ihme, että yritykset haluavat solmia liittoja yhteiskunnan asioita ajavien yhdistysten kanssa. Suomalaiset sponsorointibarometrit ovat jo kauan kertoneet yritysten tuen siirtymisestä muun muassa urheilusta sosiaalisille kohteille.

Olisi tekopyhää väittää, ettei taustalla olisi yritysten tulokseen ja maineeseen liittyviä tavoitteita. Ja ironista kyllä, on yrityksiä, jotka suureen ääneen kertovat hyvistä teoistaan, ja pieneen ääneen irtisanovat työntekijöitään onnahtelevin äänenpainoin ja välittämättä.

Vaikka tuki aina tähtääkin liiketoiminnan tavoitteiden saavuttamiseen, on kumppanuuksissa silti yhä useammin ajatusta. Yhteiseen eloon löytyy jo muitakin motiiveja kuin taloudellisia. Halutaan saada aikaan oikeita asioita, joita tavoitellaan oikeilla argumenteilla.

Miten yritykset saavat viestinsä perille? Siksi, että niitä kuunnellaan herkemmällä korvalla kuin ennen. Suomalaiset haluavat kuulla itselleen merkityksellisistä asioista. Tuorein meidän asenteitamme kuvaava RISC -tutkimus kertoo, että olemme vastuullisia, arvostamme yhteiskunnallista toimintaa, ajattelemme globaalisti ja korostamme kestävää kehitystä.
Meille siis kannattaa puhua etiikan kielellä. Saatamme jopa tehdä sen innoittamina hyviä tekoja.

Huonosta ajasta voi löytyä hyvä sydän.

Anna Sorainen
toimitusjohtaja, Ground Communications

Kolumni on julkaistu Turun Energian asiakaslehdessä Valopilkussa joulukuussa 2009

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Share This