Paremman ruuan jano

Ruuasta on tullut minulle ongelma. Liekö keski-iän sytyttämää tiedostamista vai yleisesti kasvanutta vastuullisuuden vaatimusta, mutta nyt on ryhdistäydyttävä.

Mitä pidemmälle teollistuminen ja kansainvälistyminen ovat edenneet, sen monimutkaisempaa on tullut monesta asiasta – myös ruokailusta. On hienoa, miten nopeasti maailman maut ovat avautuneet koettaviksi, miten kauppojen valikoimat ovat kasvaneet ja miten laajasta einesten kirjosta voi nälän taklata arkikohelluksen keskellä.

Runsaus ja kehitys kohtaavat aina kritiikkiä, ja tällekin trendille on ilmaantunut omat vasta-argumenttinsa.

Lähiruoka ja luomu ovat vallanneet otsikoita ja istahtaneet kauniisti erilaisiin suunnitelmiin ja strategioihin, Suomen maabrändin raportista lähtien. Hyvä niin. Lähiruoan kulutuksella meidän on mahdollista konkreettisesti tukea oman alueen tuotantoa, taloutta ja työllisyyttä. Luomu täydentää ympäristövastuullisen ajattelumme ja sen avulla kannamme vastuumme myös kestävästä maataloudesta sekä eläinten ja ihmisten hyvinvoinnista.

Kuulostaa hyvältä, eikö?

Tähän vastuuseen heräsin onneksi minäkin. Vastuu on kuitenkin tuonut arkeen ylimääräisiä koukeroita, jotka ovat sekä fyysisiä että henkisiä.

Tahtotila muutokseen voi olla kova, mutta todellisuus lyö silmille. Ei ole yksinkertaisesti aikaa hankkia ja etsiä luomua ja lähellä tuotettua.

Kaupassa sentään luomut löytää jotenkuten, mutta lähiruokaa on vaikeampi bongata – jos sitä edes on. Täydellisyyden tavoittelu tarkoittaisi päivittäin tuntikausia ruuan hankintaa ja valmistamista. Lähestyttäisiin jo metsästyskansojen ravinnonhankintaan käyttämää aikaa.

Aluksi kauppareissut kestivät normaalin kolmen vartin sijaan pari tuntia, kun oli tutkittava tuotteita ja niiden selosteita. Huomio kiinnittyi lukuihin ja kirjaimiin niin, että sain lapsetkin tuijottamaan tuoteselosteita sen kamalan E:n pelossa.

Oma tietoisuuden kasvu ja toimittajasielun uteliaisuus saivat uppoutumaan lähiruuasta ja luomusta käytävään keskusteluun, kirjoituksiin ja tutkimuksiin. Esiin vyöryi valtava määrä mielipiteitä ja informaatiota, ja kaikkea ei olisi halunnut ottaa vastaan. Esimerkiksi Briteissä nousi kohu Queen´s Universityn tutkimuksesta, joka paljasti monen luomuksi väitetyn ruuan tulevan aivan muualta – walesilaiseksi mainostettu lammas oli uusseelantilaista ja länsirannikon kalafileet olivat käyneet kääntymässä Kiinassa.

Voi tätä mutkikasta maailmaa. Yhtä kaikki, kotioloissa oli tultava askel takaisin päin, ja hyväksyttävä paitsi yleinen kieroilun todennäköisyys myös omien mahdollisuuksien rajallisuus.

Dilemman kokonaisuutta hämmensi vielä rakkaus idän ruokia kohtaan. Kirjakaupasta mukaan tarttui jälleen muhkeat thaimaalaisen ja intialaiset ruuan oppaat. Miten maailmassa voisin elää lähiruualla, kun halusin edes joiltain osin aitoa tom khaa kaita tai aloo goshtia?

Päädyin kompromissiin, jonka ihanteessa yhdistyvät lähiruoka, kotimainen luomu ja mahdollisimman luomuinen kaukoruoka. Ja poikkeukset sallitaan ilman suuria omatunnontuskia.

Tiedän, tiedän! Kaukaa tuotu ruoka nostaa kuljetuksineen ruuan ekologista jalanjälkeä. Mutta eihän tiettyjä raaka-aineita voi kotimaassakaan talvella viljellä ilman kasvihuoneita, ja sekin kuluttaa paljon energiaa. Ja pointtinsa on myös kehittyvien maiden elinkeinojen tukemisella. Ongelma on siis monisyinen ja mutkikas, kuten niin moni muukin vastuuseen ja kestävään kehitykseen liittyvä ratkaisu.

Minulla nyt kuitenkin on omani. Päädyin siis ääriajattelun sijaan tietynlaiseen rajat ylittävään vastuullisuuden pyrkimykseen. Täydellistä tästä ei tule, mutta täyteläisempää kuin ennen.

Kirjoitus on julkaistu Turun Energian Valopilkku -lehdessä toukokuussa 2011

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Share This